TYKISTÖN RADIOTOIMINNAN KEHITYKSESTÄ JA MOLEKYLÄÄRI-RADIOASEMISTA
| 
 Kuva 1. Tykistön kenraali, Mannerheim-ristin ritari, Vilho Petteri Nenonen 1883-1960. (SA-kuva) | Kenraali
      Vilho Petter Nenosta ei
      suomalaisen tykistön ampumamenetelmien ja topografian kehittäjänä ole
      turhaan pidetty eräänä monipuolisimpana ja nerokkaimpana upseerina
      maassamme. Hänelle ominainen ideointi, kokeilunhalu ja
      sitkeys asioiden eteenpäin viemisessä, kantoi merkittävän tuloksen
      sodissamme. Vanhanaikaisen ja harvalukuisen tykistömme iskuvoima parani
      merkittävästi tulen tarkkuuden ja useiden tykkien ampuessa pienelle
      alalle samanaikaisesti. Tykistön tulenjohto perustui
      aistinvaraiseen tähystykseen, johon maamme peitteinen maasto antoi heikot
      edellytykset. Nenosen ajatuksena oli kehittää liikkuva tulenjohto,
      jolloin tulenjohtajat siirtyivät painopistesuunnille mahdollisimman
      eteen. Koska johdinyhteydet aivan etulinjassa rikkoontuvat helposti ja
      olivat usein hitaita rakentaa, päätti Nenonen kehittää yhteydet
      radiotoimisiksi. 
 | 
| 
 Kuva 2. Tykistön tulenjohdon 3-putkinen molekylääri-radioasema Perkjärvellä 1925. Radion putket näkyvät kojetaulussa ylhäällä oikealla. (SRAL:n kuvakokoelmat) 
 
 | 
 
 Alkuasetelmat Tykistössä alettiin ensimmäisen
      kerran kokeilla radion käyttöä Perkjärven tykistöleirillä 1923.
      Vilho Nenosta innosti radion käyttöön ranskalaisten saamat hyvät
      kokemukset. Tuon ajan radiot olivat erittäin suurikokoisia ja kömpelöitä,
      niinpä Nenonen aloitti kokeilut ajattamalla pari vankkureihin asennettua
      sen aikaista radioasemaa tulenjohtoasemaan. 
      Järjestely toimi tyydyttävästi, oltiinhan Perkjärven laajoilla
      hiekkakankailla, mutta tuskin tällainen massiivinen radioasema olisi
      voinut tositilanteessa toimia salaa ja paljastumatta viholliselle.
      Harjoittelussa se sai kuitenkin luvan kelvata. Pienen huomaamattoman,
      kenttäkelpoisen ja helposti siirrettävän radioaseman tarve oli
      kuitenkin ilmeinen. Kehityksen
      kivinen tie Ryhdyttyään vielä saman vuoden
      aikana puolustusministeriksi Nenonen kutsui ensi töikseen luokseen
      teknisten joukkojen komentajan eversti Unio
      Sarlinin ja antoi hänelle käskyn kahden kannettavan radioaseman
      kehittämiseksi tykistön jatkokokeiluja varten. Aseman toimintasäteen
      puheella piti olla 10 km. Varsin hyvin toimivat radioasemat
      valmistuivat kesällä 1924. Ne olivat kahden miehen kannettavia, edelleen
      varsin painavia ja hankalakäyttöisiä, jos kohta liiankin tehokkaita
      (kantavuus 50-60 km) tulenjohtoelimen käytettäväksi.  Alku oli kuitenkin lupaava ja
      innostus suuri. Jokaisesta tykistörykmentistä määrättiin yksi upseeri
      ja aliupseeri radiopalvelukseen. Opetuksesta vastasi kesällä 1924 Perkjärven
      leirillä toiminut radiokomennuskunta. Nenonen jatkoi radioasemien
      kehitystyötä. Hän antoi (erinäisten vaiheiden ja virkajärjestelyjen jälkeen
      tultuaan sotaväen päällikön väliaikaiseksi hoitajaksi) teknisten
      joukkojen komentajalle kirjallisen käskyn, jonka mukaan Radiopataljoonan
      oli rakennettava kokeilu- ja koulutustarkoituksiin 10 kpl kannettavia
      radioasemia noudattaen tykistön tarkastajan kirjelmässään nro:
      403/27.6.1924 annettuja vaatimuksia. Radioasemien tuli olla valmiina
      15.5.1925. Radioiden kehitystyössä ja testauksissa Perkjärvellä oli mukana mm.
      vänrikki Ragnvald Lautkari. Uudet radiot valmistuivat
      huhtikuussa 1925. Nämä ns. molekylääri-asemat
      olivat 3-putkisia sähkötysasemia ja painoivat edelleen noin 20 kg, joskin
      ne voitiin jakaa kahteen noin 10 kg painavaan yksikköön. Aseman sähkötyssäde
      oli noin 30 km. Radiopataljoonan komentajan mielestä oli mahdotonta
      rakentaa Nenosen vaatimaa noin 7 kg painavaa ja 10 km säteellä toimivaa
      sähkötysradiota. Nenoselle molekylääri-asema ei
      kuitenkaan vielä kelvannut. Radiopataljoonaa pyydettiin edelleen pienentämään
      laitetta. Tuloksena syntyi ns. kääpiöradio. Painoa sillä oli 13 kg ja
      kantamaa 5-8 km. 3- putkiset radiot olivat kuitenkin niin vaikeasti
      hoidettavia, monimutkaisia ja vikaherkkiä, että niihin tuskaannuttiin
      tyystin Perkjärven leirillä, jossa ne olivat kokeiltavina. 
      Rikkoutuneita radioita korjaamaan tilattiin Radiopataljoonasta
      ammattimies, joka joutui palauttamaan radiot takaisin Helsinkiin
      korjattaviksi. Nenonen puuttui taas peliin. Hän
      lähetti kirjelmän sotaväen päällikölle 26.6.1925. Siinä hän
      selosti tykistön tarpeita ja esitti jopa yksinkertaisen 1-putkisen
      radiokytkennän, jollaisia radioamatöörit olivat kehittäneet ja rakennelleet hyvin tuloksin. 
      Anodijännite siinä oli noin 50 – 100 V, mikä erillisellä
      virtalähteellä voitiin tarvittaessa lisää tehoa nostaa 100 – 200 V:iin.
      Sen aaltoalue olisi 100 – 300 m, koska ilmavoimat siirtyivät tälle
      alueelle ja tykistön yhteistoiminta lentäjien kanssa edellytti vastaavaa
      muutosta. Nenonen vakuutti myös, että tykistörykmentit itse voisivat
      rakentaa ko. viisi kokeiluasemaa. Radion hinnaksi hän arvioi 1000 mk,
      joka nykyrahaksi muutettuna vastaa noin 1900 euroa. Sotaväen byrokratian ollessa
      hidas, Nenonen hankki yksityisin varoin tarvikkeet asemia varten ja
      rakennutti ne rykmentissä. Laitteet olivat kokeiltavina Perkjärven
      leirillä jo heinäkuulla 1925. Radion lanka-antenni heitettiin kasvavaan
      puuhun ja kokeiluissa todettiin radioiden toimivan hyvin tyydyttävästi.
      Niillä voitiin työskennellä samassa verkossa aina 25 km etäisyydelle
      asti kun vasta-asemina oli Radiopataljoonan talvella 1924-1925 rakentamat
      2,5 W tehoiset molekylääriasemat.
       Tätä uutta kevyttä radioasemaa
      alettiin nimittää nimellä L.T.J-radio.
      (LTJ=liikkuvatulenjohto). Eteen sijoitetut tulenjohtajat saivat näin
      kevyen viestitysvälineen ja takamaaston tuliasemat saivat käyttöönsä
      aiemmin kehitetyt molykylääri-radiot. Nenonen teki tämän jälkeen vielä
      useita aloitteita radiopalvelun ja -koulutuksen edistämiseksi tykistössä.
      Hän anoi mm. 33 000 mk määrärahaa 15 LTJ-radion ja 8 molekylääriaseman
      rakentamiseksi sekä 1000 mk vuotuisia määrärahoja kunkin aseman ylläpitämiseksi.
       Lopussa
      kiitos seisoo Kenraali Vilho Petter Nenosen
      uraauurtava työ johti siihen, että radioyhteyksistä tuli tykistön pääyhteysmuoto
      liikkuvassa tulenjohdossa. Sen sijaan puolustustaistelussa sekä johdin-
      että radioyhteyksiä tuli käyttää rinnan toisiaan varmentaen. Nenosen
      oma arvio oli, että radiokaluston käyttö liikkuvassa tulenjohdossa lisäisi
      tykistön taisteluvoimaa 50 – 100 %:lla. 
 | 
|  | Mistä
      nimitys molekylääri? Molekylaari-asema nimenä on
      mielenkiintoinen. Latinan sana ”moles” tarkoittaa möhkälettä ja
      siitä johdettu molekyyli atomien muodostamaa yhteenliittymää, jossa
      aine on tietyllä tavalla sitoutunut toisiinsa. Sana molekylaari tai
      molekulaari tarkoittaa siis molekyyleihin liittyvää. Ilmaisu lienee alun perin
      ranskalaista perua. Ilmeisesti sanalla molekyyli/molekylääri on haettu
      jotain pienikokoista ja toisiinsa liittyvää kuten tällainen
      pienikokoinen radioasema ja-verkkokin itse asiassa edustaa. | 
| Kuva 3. Uuden
      "kääpiö" tulenjohtoradion testaajia Perkjärven leirillä heinäkuussa 1925.
      Edessä radion oikealla puolella oleva valkotakkinen henkilö on vänrikki
      Ragnvald
      Lautkari, OH2NN. 
      (SRAL:n kuvakokoelmat) 
 | 
 Lähde: Tykistön kenraali Vilho
      Petter Nenonen, Matti Alajoki, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1975, ISBN
      951-1-01796-9. |